Vuodet vierivät.
Vanhukset kuolivat pois, nuoret vanhenivat. Kun perhe, jossa Annesan oli määrä saada palvelijattaren paikka, sai tietää hänen tarinansa, se ei enää tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hänen täytyi odottaa jonkin aikaa, ennenkuin sai paikan, ja lopulta hän pääsi palvelijattareksi pikkuporvariperheeseen. Isäntä yritti vietellä häntä, emäntä oli tuittupäinen nainen. Kun hän palasi kotiin kirkosta tai kävelyltä ja oli nähnyt paremmin pukeutuneen naisen kuin hän itse, hän purki kiukkuaan palvelijattarelle. Kerran hän tätä löikin.
Tämä ei ollut sellaista katumuksentekijän elämää, jommoista rikollinen nainen oli kuvitellut mielessään, eikä se suinkaan tuottanut tyydytystä. Mutta aika kului kuitenkin. Kerran Gantine kävi tervehtimässä entistä morsiantaan, ja Paulu kirjoitti hänelle kirjeen. Sitten Gantine otti itselleen vaimon, ja Paulu näytti alistuvan kohtaloonsa.
Annesa vaihtoi isäntäväkeä. Lopulta hän joutui palvelukseen vanhalle papille, jota kaikki sanoivat "kaniikki Perhoseksi", hän hän käveli niin joustavan kevyesti, että näytti liitävän. Kaniikista kulki huhu, että hän oli etevä tähdistäennustaja. Joka yö hän asuntonsa pienistä ikkunoista, joka sijaitsi kylän laidassa, tähysteli tähtiä. Kun taivaalla näkyi jokin luonnonilmiö, kaikki kiiruhtivat kysymään häneltä selitystä siihen.
Hän oli sivistynyt mies, mutta tavattoman hajamielinen. Ennen pitkää Annesasta tuli talon valtiatar. Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Hän sai silloin hurskaan naisen maineen. Hänet nähtiin joka hautajaissaatossa, hänet kutsuttiin hoitamaan kuolevia, pesemään ja pukemaan ruumiita. Kaikkia köyhiä potilaita, köyhiä lapsivaimoja ja kaatuvatautisia hän jollakin tavoin auttoi.
Niin kuluivat vuodet. Kerran donna Rachele tuli Nuoroon Vapahtajan juhlaan. Hän otti selvän Annesan asunnosta, tuli häntä tervehtimään, syleili häntä, ja molemmat itkivät yhdessä. Sitten vanha nainen alkoi valittaa:
— Vanhat miehet, niinkuin tiedät, ovat kuolleet. Paulu on vanhennut; hän on uneton ja hänellä on muitakin vaivoja. Minä käyn päivä päivältä kyyryselkäisemmäksi ja haen paikkaa haudalleni. Tarvitsemme taloon uskollisen, meihin kiintyneen ja luotettavan naisen. Meillä oli palvelijatar, joka varasti, mitä käsiinsä sai. Paulu ei enää kykene mihinkään. Rosa on viallinen. Miten heidän käy, kun minä kuolen?
Annesa luuli donna Rachelen ehdottavan, että hän palaisi heille, ja vaikka hän oli päättänyt kieltäytyä, hänen sydämensä sykki rajusti. Vanha nainen ei kuitenkaan puhunut mitään siitä.
Jonkin aikaa myöhemmin Annesa kuuli, että Paulu oli sairastunut lavantautiin; sitten kerran syksyllä hän näki Paulun ilmestyvän eteensä kuin aaveen. Hän oli enää oma varjonsa: vanha ja laiha, tukka harmaa, silmät syvällä kuopissaan, ja hampaat pistivät törröttäen esiin. Kuluneina vuosina hän oli edelleen elänyt toimettomana ja riitaisana ja antautuen paheisiin. Lavantauti oli hiukan sumentanut hänen järkeään ja iskenyt hänen aivoihinsa päähänpiintymän: hän kuvitteli olevansa Annesan rikostoveri, osallinen ukko Zuan murhaan, ja tunsi siitä tunnonvaivoja. Annesa säikähti nähdessään hänet. Ja Paulu kertoi hänelle kaiken kurjuutensa:
— Joka yö näen unta ukosta. Toisinaan hän on kuin setä Simone, joka vaatii minua lähtemään sinun luoksesi ja pakottamaan sinut menemään kanssani naimisiin. Mitä meidän on tehtävä, Annesa? Eikö sinulla ole tunnonvaivoja? Etkö näe unta vainajasta?