Annesaa eivät tunnontuskat koskaan olleet varsin pahasti vaivanneet. Hän oli katunut ja luuli tarpeeksi rangaisseensa itseään hylkäämällä rakastajansa ja lisäksi hyväntekijöittensä kodin, eikä hän ensi aikojen jälkeen ollut nähnyt vainajaa, ei hereillä eikä unissa.
— Mitä teemme? Paulu tuumi. Meillä on tarpeen uskollinen ja kärsivällinen nainen. Äiti on vanha ja kivulloinen, Rosa parka on niin onneton, ja minä olen elävä ruumis. Palaa meille, Anna, jos todella tahdot suorittaa katumusta.
— Donna Rachele pelkää minua. Jos hän sittenkin tahtoo, niin voinhan palata, mutta niin kauan kuin hän elää, et saa puhua meidän avioliitostamme.
— Siinä tapauksessa on turha sinun palata, Paulu sanoi päähänpiintymänsä vallassa.
Ja hän lähti pois edes puristamatta Annesan kättä. Kumpikin oli toiselleen vain kaamea aave.
Kului vielä vuosi.
Paulu ei enää häirinnyt Annesaa, mutta hänen tunnonvaivansa, pelkonsa ja päähänpiintymänsä varmaankin olivat vaikuttaneet donna Racheleen, sillä Annesa sai eräänä päivänä kirjeen, missä vanha nainen pyysi häntä "palaamaan".
Annesa erosi pahoilla mielin rauhallisesta talosta, jonka ikkunoista kaniikki Perhonen puheli tähtien kanssa, ja palasi takaisin. Decherchien vanha talo näytti rauniolta: portti oli laho, parvekkeet ruostuneet, räystäs kasvoi rikkaruohoa, koko talo sekä sisältä että ulkoa oli rapistunut ja luhistumaisillaan, valmiina hautaamaan pirstaleittensa alle ne kolme surkeaa olentoa, jotka asustivat siinä.
Annesa meni itkien tähän kurjuuden tyyssijaan. Hän näki donna Rachelen lepäävän ruokahuoneen vuoteessa ja säpsähti. Vuoteen vieressä istui keltaihoinen, pieni mummo, joka oli hiukan kyttyräselkäinen ja jonka silmät tuijottivat metallinhohtoisina, oudon epäluuloisina kuin kissalla.
— Rosa! Rakas Rosa! Annesa huudahti itkien. Mutta Rosa ei tuntenut häntä. Ja kun hän kuuli, että tuo pieni nainen, joka näytti häntä nuoremmalta, oli entinen kasvattitytär ja tuleva äitipuoli, hän katseli tätä entistään epäluuloisempana.