— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti siemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.
— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili ojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä ja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras lörpöttelivät ja nauroivat.
Mutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta tietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja sanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!
Ja Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta pöydälle.
Hetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja solakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine kimposi pystyyn.
— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta päännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan hiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun luo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.
Hän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta saappaastaan.
Köyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki olivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret lempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.
Mutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja miettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren Gantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein harmaat.
— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan: kummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat ottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don Paulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.