— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään, mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään? Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja hän… hän. Hän on jo sanonut, millainen hänen loppunsa on… Ei, ei ikinä! Parempi silloin…
Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.
Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus, varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.
— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua, jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta minäpä…
Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan maantienpuoleisen portin.
Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna. Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.
Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan perälle, metsän puolelle.
Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.
— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja. Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin… olet täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan…
— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko
Gantinella avain?