— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta kerro nyt!
— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.
Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.
Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi lemmensäkeitä.
Terve, neito, sulorikas,
Rikkahampi merta syvää!…
Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja itki ahdistuksesta ja onnesta.
— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän, etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.
— Oletko sinä sitten iloinen?
— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.
Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä ja sanoi vaikeroiden: