— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän henkeä kuin kissalla.
— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin, suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta, halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä. Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten… mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi… olen taivuttanut pääni kuin kerjäläinen.
Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja masentuneeksi.
— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle… ehkä… hän saisi irti rahaa…
Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi lujasti:
— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut. Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua sellaiseen…
Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä.
— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?
— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon, että tahdomme tappaa hänet.
— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.