— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.
Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:
— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua? Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet. Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua, ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!
— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.
— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.
Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään, tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.
— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan, jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä, ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu, mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!
Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:
— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan neuvoasi…
Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.