— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.
— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.
— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten, polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön, hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena, kerjäämään rahoja sinulle… teille… Älä nuhtele minua, Pauluni, rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu…
— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti. Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä. Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle, niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.
Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.
Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven ulkopuolelle.
Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.
Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn, oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole olemassa.
Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.
Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta. Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.