Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.
Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.
Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat, viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:
— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta lehdestä on kasvanut tuhansia.
Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään. Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs näistä maallisista!"
Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas pösö, joka viettää iloista elämää".
Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.
Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.
— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.
— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?