Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä rahoja kuulunut.
Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: Kultakutri, kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja Tuppisuu, kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa saattoi kestää useita päiviä.
— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi, tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.
Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon. Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala? Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.
Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi. Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi. Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa, jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme Itämaan viisijalkaista viisasta".
Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti "nykyajan nuorisoa".
— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven!'
— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!
Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:
— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.