Hän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta riippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti seinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta päätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin takana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat, marjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.
— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen päätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta sillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.
Hän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti pensaiden välitse.
Polku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen hohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen koskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi vielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat harmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa graniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja kukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta, näyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta. Kiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat pionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat ja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille asti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista muutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon heijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen vuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä, ja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen pienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan ammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina taas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut sukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.
Paulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän näytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen aikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu etsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän laulahti:
Linnut, siipi ilmaan luokaa,
Mulle lemmen viesti tuokaa…
Ja hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti tyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän tavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan ja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen, rahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi. Hiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja kyläkuuluttaja julistuksineen!
Ja ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson rinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon poikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään hevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen tunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle tilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken, Zanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan ja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut suoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.
— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on ruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?
Paulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli evännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan, mutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan kantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli kuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle kohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.