— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani.
Olen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.
— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi päiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.
— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi sentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät karta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät toimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän ryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.
Hän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja laahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika tanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella hullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään ja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle arvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.
— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa englantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti minulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa uuden puvun.
— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu vastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle hyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he olisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille pullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!
Zana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi pöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia tavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset olivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon tehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli katettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, "nuottipaperiksi" sanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä valkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla papereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä pyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava, sävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta papilta.
— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä laseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies ja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea lohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?
— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti. Jollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin ansaitsisitte!
— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.