Paulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin poikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.
— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.
Santus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.
— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri, ja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on. Vien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: "Nyt näette, onko isä surmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!" Nyt pesen käteni, don Paulu.
Mies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista, jotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan ilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla sinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.
— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä
Santuksen ja pojan kohtaloista.
— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?
— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi. Annan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei kenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte sanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.
— Kyllä toimitetaan, don Paulu.
Paulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä nämä sanat: