"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono onni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin lähtiessäni. Älä pelästy".
Santus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen hänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi toimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen edellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan kertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa sellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa paljoa hirvittävämpi.
* * * * *
Huolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken luo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään kirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut piintyneeksi päähänpistoksi.
— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun olisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus, en aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle kunnianasiaksi.
Mutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron koronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut hänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.
— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine ei ole aivan puhdas? hän ajatteli.
Mutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän eteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti, tämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää rahoja.
— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen rahoja, jotka teidän piti saada takaisin.
Leski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti hevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei näyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.