Zana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen leski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti tarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka kolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä silmiä ja kaihoisaa katsetta.
— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni. Palvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa, niin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.
Oli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi raskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.
Paulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi oli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään sävyisämpänä huoneen hämärään.
Ruoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä niin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta ratkaista.
— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella naisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!
Zana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen sardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.
— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain jäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.
Zana katseli häntä hymyillen.
— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää tehkö minusta pilkkaa.