— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs sinulle jää?
— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!
Mutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken hullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän nauroi ja sanoi:
— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle köyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin liinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun täällä ja syön lesken aamiaisen.
— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi lähestyen häntä.
— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka kuuluu erääseen karjatarhaamme.
Hän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen, jonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen synkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.
V
Joka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan Annesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa selitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli jo muutenkin liian kalliiksi, "kolmekymmentä liiraa koirille ja variksille", niinkuin hän sanoi.
Paulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä päivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja palvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.