Mutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi "lasten" puhua ja odotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän ajatteli:
— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille köyhille, jotka istuvat pöydässäni!
Monen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen naisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin palvelleet "kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää köyhyytensä salassa".
Donna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä velvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja rakas.
Siten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua välttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna Rachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.
— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän täytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi levottomalle ja hermostuneelle Annesalle.
Nuo kuusi "kainoa köyhää", jotka salaa kokoontuivat aterialle, olivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä salaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä päivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että hieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö, huvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden köyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin nöyryyttävän pilantekonsa.
— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä hopeahaarukalla?
— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta hopealusikasta kuin puulusikasta?
— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?