Ennen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku, tarjoutui auttamaan Annesaa.
— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne, hän sanoi leikkisästi.
— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan tarjoilua pöydässä.
— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.
Varhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän kertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään "Leijonan vatsa", kerran oli kosinut häntä.
— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt kaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.
Annesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli ahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää. Missä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa tuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:
— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai… en ollenkaan palaa.
Toisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti. Mutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui, levottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut niinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki huoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty tuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän ollut ennallaan.
— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi pyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai sairas?