Hän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei huomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain yhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä kohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut hänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.
— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.
— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee tarkemmin, niin huomaa… näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei kuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.
— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä. Luulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin kovalla äänellä…
— Kaikki nukkuvat, ole huoleti…
— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat meidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme sadetakkiasi.
Paulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja äänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti sen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta, ikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.
Vanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän nauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa hammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa häntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan kulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka kysyi hiljaa:
— Onko hän herännyt?
— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä kolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän nukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa…