— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin emme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi minua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin leski.
Annesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta pelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa; kiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet toistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua iloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.
— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi ääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun kirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa itsesi hengiltä.
— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella, ettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua, Annesa. Ajattelin: "Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä työtä, minä voin…" Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin jo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti minulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna siellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa minua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi. Mainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki on minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.
— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.
— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä, Annesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä. Tuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan, josta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat. Voisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin tilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin rahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut kyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä äidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa totisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun ukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän vielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme enää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin. Oletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä väkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.
— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä… tänään meillä oli köyhien päivälliset.
— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen heti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että olen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.
— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.
— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon omassa talossani? En pelkää häntä.