"Niin se isä, ei hän ymmärrä nuorten pyrinnöitä eikä valistuksen henkeä, muuta kuin jarnaa postillojansa — niin kuinka nyt isä saataisiin myöntymään?"
"Jahka ma menen koettamaan parastani", puhui hellä äiti ja meni ulos.
"Milloin koittaa se ihana aika", laususkeli Arvi, "jolloin sinun lapsesi, Suomi, eivät enää kulje ahdasmielisiä polkuja, vaan lentävät kauneuden siivillä vapaamielisyyden merta myöden ihanuuden ilmassa — ja sydämet syttyy, sulaa, riemuin raikuu — — —"
"Ei koskaan, toivoakseni", kuului Laurilan vahva ääni ovesta; "mutta sen sanon teille lapset, mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää. Meinaatte kai mennä sinne Paalin palvelukseen — mutta minä en milloinkaan anna lupaa semmoisiin."
Ja niin se Laurila paiskasi oven kiini ja meni pirttiin takaisin.
Sanna se hyrähti itkemään, ja niiskuttaen puhui hän isän ahdasmielisyydestä.
Mutta kun äiti sitten lohdutteli, niin kirkastuivat nuorten kasvot; ja lähdöstä ruvettiin taas puhumaan.
Äitiä vähän epäilytti laskea nuoria noin kahden kesken iltapuhteella ajamaan, mutta kun Arvi oli selittänyt, että niin ne herrasväet aina ajelevat, niin jo haihtui epäilys; ja vastoin isän mieltä lähtivät nuoret ajamaan Kolkkilaa kohden.
Kun emäntä sitten meni pirttiin levolle, käänsi Laurila kylkeänsä, kiskotteli tuskallisesti, raappi korvallistaan ja äyskäsi hänelle: "ja kumminkin sinä, akka, panit ne menemään!"
"Mikäs nuoria estää voi; ja olimmehan mekin kerran nuoria, mutta ei lehmä muistakaan vasikkana olleensa."