Laurila vaikeni. Sanomattoman tuskallisesti katseli hän kattoon päin; ei sanaa tullut hänen suustansa, ei muuta kuin pitkäveteinen, tuskaa ilmaiseva: oih.
"Mikäs sinun on, kun niin oihkaat", kysyi emäntä.
Vielä kerran kuului samallainen "oih": ja kun se oli loppunut, sanoi Laurila: "mitäs teet, niin edestäs löydät."
Ei näkynyt emäntä tuota juuri miksikään panevan; hän vastasi: "aina sinä huudat kostoa ja pahaa ennustat Sanna paralle ja Arville, vaikka poika on niin viini ja taatimies kuin suinkin."
"Sepä sen juuri on! Voi minuakin!"
Mutta kuutamoisella iltapuhteella saapui Arvi ja Sanna Kolkkilaan. Siellä oli nuoria talo täynnä; siellä luettiin näytelmä-osia, kierreltiin arpalippuja, maalattiin "kulissia", naulattiin näyttämön laipiota. Kaikilla oli puuhaa ja huhtomista. Oli suuri isänmaallinen sivistystyö muka tehtävänä. Takamaalainen raakuus oli nyt pikaisesti poistettava, ura avattava sivistysriennoille pitäjässä — asianomaisella luvalla hankittu "puhvetti" oli tietysti yksi vaikuttava syy kanssa.
Vuorokauden valmistusten perästä vihdoinkin hämärsi näytelmä-ilta. Väkeä tulvasi lukuisasti iltahuveihin, arvat kävivät kelten kaupaksi, "puhvetissa" oli liike jo hyvällä alulla. Monnilan maisteri (sanoi olevansa regissööri) soitti porokelloa, "Pelmanni-Kusti" veti viulustansa mitä vienoimpia säveleitä, "kaupungin musikantti" antoi "klaneetinsa" vaikeroida ja "Kalliomäen kersantti" jyristi mahdottoman suurta, valkeoilla laudanlaikkeilla paikattua paasiviuluansa.
"Susetit, olkaa valmiina, orkesteri soittaa jo messusupraania", huusi Arvi, joka oli asiantuntija, kulissien takana. Hän oli ollut Helsingissä joskus teaatterissa mykkänä näyttelijänä.
Mutta jo se soitto loppui. Kello soi vielä kerran, esirippu nousi, ja Arvi astui esiin ylioppilaslakki päässä, vihreäkauluksinen metsästystakki yllä, pyssy olalla ja pitkävartiset saappaat jalassa. Pian sen jälkeen ilmaantui kalatyttökin; ja hyvin sujui heiltä sekä puhe että laulu. Yleisö oli silmänä ja korvana, seurasi tyystin nuorten rakkauden kehitystä. Silloin tällöin säesti Äyrään Taavetti — se setämies sieltä Huhtoin kulmalta — rämisevällä äänellään: "voi minun lintuni, voi minun kultani, laulappas nyt viel'." "Älä sinä jorise", kuului hänelle tavan takaa, mutt'ei se siitä helpottanut, lauloi vaan yhdessä Annan ja Yrjön kanssa (Sanna oli Annana, Arvi Yrjönä). Kuului niitä muistutuksiakin aivan äänekkäitä näyttelijäin liikkeistä ja puvuista, toisia hyvinkin kiittäviä, mutta toisia moittiviakin.
"Kas tuota nuppusuuta vaan! — Kas kun hypyelee noin esiliinaansa, eiks kelpaa ottaa tuollaista poikaa! Tehkää nyt jo valmis, älkää siinä koko ehtoota ruikuttako!" — Niin oli siinä arvostelu ihan tuoreeltaan, ei tarvinnut näyttelijäin odottaa sydän suussa, mitä seuraavan päivän sanomalehdillä olisi heistä sanottavaa.