"Mutta miksi näin epäkohteliaita, impertinenttiä?" — —
"Siksi, että korjaat luusi ja paikalla", sanoi Laurila ja nousi vimmastuneena istualtaan.
Jo rupesi vieras lähenemään ovea ja olisi kai mennyt uloskin, mutta sieltä tuli uusi tulokas. Kyllä sen heti tunsi, sillä nuoralla nostettuna hypätä töpsähytti suuri tallukka kynnyksen yli ja tallukassa oikein aimo jalka, sitten toinen vähää vähempi tallukka jalkoinensa, ja jalkain muassa Piki-Jermun roteva ruumis.
Hänen äännin-elimistään kuului räminää, jonka tarkka kuulija huomasi "hyväksi päiväksi."
Arvi oli pyörähtää hänen ohitsensa ulos, mutta Jermu hänen siitä esti, sanoen: "älkää menkö, minulla olisi yksi hullu tarina juteltavana."
"Istukaa", sanoi emäntä.
"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Jermu ja istui ovensuussa olevan sängyn laidalle.
"Oli kerran", alkoi hän, "nuori poika-kloppi, joka ei olisi työtä tehnyt, kun teki mieli herraksi. Se meni kouluun, mutta sai apskietin harmaalle paperille, kun ryyppäsi viinaa ja poltti tupakkia ja luki jonnin joutavia tarinoita, joita klookit tutäntit aattelevat ja kokoon panevat. Sitte se meni musikantiksi, mutta puhalsi klasitorveen liian paljon. Sillä oli pää kuin partaveitsi, mutta sydämen ja tunnon rustinkien laita oli vähän niin ja näin. Pääsi kun pääsikin aina ylemmäksi — — —"
Laurila katsoi emäntää silmiin, emäntä häntä. Arvi punehtui ja katseli oveen. Kalle muutti hiukan istuma-asemaansa, mutta Jermu puhui edelleen: "mutta maalla se väliaikoina oli olevinaan puolitoista, narrasi tyttöjä, kylvi pahaa siementä löyhäperäiseen maahan — — —"
"Ja kitki pois, mitä siinä viljan alkua oli", lisäsi isäntä.