Kovin oli Sanna väsynyt, sen näki silmistä ja liikkeistä, tukkakin oli sekasorrossa ja ääni niin painuksissa.
Ei siinä juuri mitään asiallista puhetta tahtonut syntyä, molemmin puolin olivat kuin vähän hämillään.
Vihdoin sanoi Kalle: "Missä sinä, Sanna parka, eilen olit?"
"Ei minun sinulle tiliä oloistani tarvitse tehdä, mutta saan sen sanoakin; olimme ensin ajelemassa, sitte menimme erääsen ravintolaan iltaa kuluttamaan."
"Etkö muista kuinka psalttarin ensimäinen salmi kuuluu?"
"Miks'en sitä muista, mutta mitä se tähän koskee? Laurila on hyvä ja jättää ne asiat, ei niitä niin jokapaikkaan tarvitse vetää."
"Mutta eikös sana ole meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän teillämme?"
"Niinhän kuuluu, mutta täytyyhän meidän maailmassa olla, emmekä juuri elämältä paljoa iloa saa, miksi siis sitä ehdollamme karkottaisimme? — Eikö Laurila olisi hyvä ja juoksisi hakemaan tuolta puodista, tämän talon portinpielestä vähän limonaatia ja portteria? — portteri, on niin vahvistavaa — — —"
"Emme me nyt tässä portteria tarvitse; me tarvitsemme jotakin muuta, Sanna parka, sillä sinä et ole onnellinen, sinä et ole hyvällä tiellä."
"Anna minun kulkea polkuani, se ei ole sinun polkusi."