"No perhana," keskeytti Kalle.
"Niin", jatkoi Sanna, "sinun näköalasi ei ulotu paljoa Laurilan kuoppamäen toiselle puolen, minä olen vapaasti tottunut katselemaan korkealta vuorelta avaraa maailmaa yli ennakkoluulojen suon."
"Onko se vienyt sinun korkealle vuorelle ja osoittanut sinulle kaiken maailman kunnian, Sanna?"
"Hm, niin en juuri tarkoittanut, mutta te siellä — — te olette tyytyväiset siellä, kun vaan on vatsa täysi ja saatte lukea rukouksenne aamuin illoin — — —"
"Ja kun on hyvä omatunto", Kalle keskeytti.
"Mutta minun sieluni", jatkoi Sanna, "janosi jo lapsuudesta asti ihanuutta, lempeä, onnea tahi miksi sen sanosin. Ehkä oli onnettomuudekseni, että varhain opin laulamaan kaipaavia kansanlaulujamme, ja ett'en pitänyt niitä vaan tavallisina rallatuksina niinkuin muut tytöt, vaan opin tuntemaan niistä semmoista kummallista, joka tuntui samalla kertaa suloiselta ja tuskalliselta — oletko, Kalle, sinä sellaista tuntenut?"
"Olen joskus, mutta minä olen luullut, että silloin tunto minua ajaa oikeaa rauhaa ylhäältä etsimään."
"Niin sinä sanot; mutta minä olen lukenut melkein kaikki lainakirjaston kirjat, jopa muutamia, joita ei siellä olekaan; ja tiedäthän, ei kaikki ole totta, mitä präntätty on."
"Ei, ei, esimerkiksi se kirja, jonka nimi on: 'Viksari eli piru pullossa', kaukana siitä."
"Ei, Kalle, kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Elämän avain on tää: