"Minua kiusaa, vaivaa, piinaa, painaa — kuuletkos? — isäni jumalisuus; — minua vaivaa sinua läsnä-olosi, minua vaivaa koko maailma" — näin se sanoi kiivaasti ja veti ovensa kiinni, ja Kalle astui pitkin pakarin-lattiaa ulos.
Kalle meni, katsoi portilla vielä kerran matalaan, keltaseen rakennukseen päin, huoahti ja lähti tallustelemaan pitkin katua korttieriansa kohden.
Mutta tyttö katseli akkunasta. Näytti hetkeksi hyvä ajatus tulleen vierailemaan, mutta kiusaaja tuli kanssa. Tyttö, tyttö, kenen ääntä kuulet? Vielä voisit palata, mutta kuinka käynee, menetkö alamäkeä lasketat?
[VI. Kuuden vuoden perästä.]
Huhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja hälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja että hän oli tuomittu kuudeksi vuotta "pinhuusiin", kehruuhuoneesen, ja että se Arvikin oli saanut "kaksi vuotta".
Kun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä vaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: "mitäs teet, niin edestäs löydät."
Kirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta mitäs sille miehelle teki, "se kuin ei sydäntänsä avannut."
Siitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä yhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä edelleen, "vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti."
Mutta sitten kerran ajoi "vanginvyöräri" pihaan. Hänellä oli kaksi henkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään katsoi heitä Laurilan väki.