"He ovat samaan aikaan käyneet kansakoulua", nuhahti Laurilan emäntä sepän Annille.
"Niin kyllä tiedän, hän on orpanani poika", vastasi Anni.
"Kuinkas se nyt sotamiehen muntieringissä on, ja onko se jo korkeakin herra?"
"Aliupsieri, kaks-nauhainen, nähkääs emäntä, se meni vapaaehtoisena sotaväkeen, ja taitaa pian taas yletä vielä ylemmäksi, sillä pojalla on pää kuin partaveitsi; — mutta mitääs vasten se tuota lasta niin kovasti on tanssittanut?"
"Lapsi kyllä Sanna on, käy se sentään Mikonpäivästä jo neljättätoista — Huh, täällä on lämmin — tuota, tietääkö Anni, joko tuo Arvi vanhakin lienee?"
"Se täytti kai jouluaattona kaksikolmatta."
Taas soi. Se on polkkaa. Arvi ja Sanna menevät taaskin. Aika tanssimestari se Arvi, kas noin vaan, väliin toisapäin, väliin taas toisapäin!
Tyttö, tyttö! Älä petä itseäsi! Elämä on sotaa ja taistelua; ei se ole paljasta polkkaa, ei! Tyttö, tyttö! Jo huomaa sinun moni muukin. Naapurin Kalle tuolta tulee lattian poikki Sannan luokse ja kumartaa, mutta kumartaa niin kömpelösti, että Sannaa naurattaa. Kalle huomasi kai itsekin, ett'ei temppu onnistunut; sentähden hän jo kumarruksen puolitiessä peräytyy entiseen jäykkään asemaansa, tarttuu leveällä kourallaan Sannan käteen ja sanoo: "eiks pikku Sanna tulisi minunkin kanssani vähän polkkaa polkemaan?"
Menihän se Sanna. Tiesi kenen kanssa tanssi, ei ollut menossa entistä sulavuutta, lakkasi pian, sanoen jo väsyvänsä.
Hiljainen ja jörömäinen se Kalle oli kovin, pitkä ja kankea kuin seiväs; siniset silmät tosin näyttivät rehellisiltä ja uskollisilta, mutta suu oli miesparalla (Sannan mielestä) auttamattoman leveä, nenä liian köyryinen — — — ja nuo saappaat sitten! ne olivat hirveän pitkät ja suuret! Ja kädet niin suuret, että olisi saanut kahmaloihinsa lymytetyksi Sannan koko pään, niin ett'ei nenän huippuakaan olisi näkynyt!