Niin se 18 vuotias naapurin Kalle oli Arvin rinnalla kuin on yö päivän rinnalla — — —
Hassua se oli, varsin hassua; että äiti edes leikillänsä oli viitsinyt Sannalle puhua molempain Laurilain yhdistämisestä kun Kalle ja Sanna yhteen menisivät. — Olikohan vaan sillä isälläkin sellaisia tuumia? Ainakin ne toisen talon isännän kanssa olivat ylimmäisiä ystäviä, istuskelivat usein ja puhuivat. Mutta älä luule lukkari, että pappi virren alkaa! Ei ikänä! Mitä se lempi oikeastaan lieneekin, tuommoisen kollon kanssa ei lemmestä puhettakaan!
Ja kuitenkin se Kalle katseli aina sieltä sivupenkiltä niin kummallisesti suurilla sinisillä silmillään peräpenkkiä kohden, katseli varmaan Sannaa. Kun ei edes olisi ollut huomaavinansa; mutta kun tollikko seurasi silmillään ihan Sannaa ja Arvia, pitkin lattiaa, kun ne tanssivat! Olisi sille Sanna mielellään hyväkin ollut, mutta mitäs sen teki? Tuossa oli Arvi, muhkea, solakka ja entinen koulukumppani.
Hikilöylyä karttui pirttiin, sakeana verhosi tupakansavu joulupäreitä, ja haukottelemaan rupesi jo Kekkalan muori, joka muurin takana istui ja tanssia katseli. "Haukka tarttuu suusta suuhun, orava hyppii puusta puuhun", sanoo sananlasku; ja niin se haukka nytkin tarttui. Emännät jo rupesivat väsymään, Laurilan emäntäkin. Paha sieltä kuitenkin vielä oli pois mennä, kun nuorten jalat vielä virkein voimin permantoa tömisyttivät. Mutta jos menisi yksin, jättäisi Sannan vielä vähäksi aikaa tanssimaan, koska lapsi tekee sitä niin sanomattoman kauniisti ja niin halusta. Osasi se Sanna kyllä ne pari kivenheittoa yksinkin kotia tulla, osasi hyvin ja uskalsikin.
Ja niin Laurilan emäntä sepältä ja Annilta jäähyväiset otti, varoitti Sannaa, ettei kovin kaukaa viipyisi, ja meni kotia.
Siellä isäntä jo makasi ja väki; pieni läkkilamppu tuikutti muurin otsalla, että emäntä näki pirttiin tulla ja riisua. Raskaasti jyrisi ruotu-Kiian hengenveto muurinvierusängyssä, renkien sänky oli tyhjä, samoin piikain, sillä omistajat olivat sepällä hekin, — vaikka he siellä olivat seisoneet aahen takana, väkitungossa, ja tanssiessa vaan keskellä lattiaa olleet. — Mutta peräsängyssä oli vielä valveilla isäntä, piippu paloi ja silloin tällöin kuului syvähenkinen huokaus.
Riisuttuaan siitä, laskihe emäntä isäntänsä viereen makaamaan; mutta kun kuuli hänen huokaavan, niin luuli kipeäksi ja kysyi: "mikä sinua, Aatami, vaivaa?"
Ei Laurila tuokioon mitään vastannut, huokasi vaara. Sanoi sitten vihdoin viimein: "Eikö tyttö jo tarpeeksi saanut olla turhuuden markkinoilla, miks'et häntä jo kotia muassasi tuonut?"
"Olet sinä oikein hassu, eikö nuori ollenkaan iloita saisi; iloitsimme mekin, kirmasimme hyvinkin, kun nuoria olimme, mutta ei lehmä muista vasikkana olleensa."
"Mutta entä kun jos muistaakin, ehkä muistaa liiankin hyvin — me uhrasimme nuoruutemme, arvaatko akkaseni, kelle?"