— Pannaan nyt poika sinne edes koetteeksi, sanoi isäni.
— No, jos nyt koetettaisiin, myönsi äiti.
Päätös pantiin kuin pantiinkin toimeen, ja kouluun minä pääsin.
Sanotaan puhujan olevan hauskinta puhua itsestänsä, ja myöntää täytyy minunkin, että kertomus sujuvammin seuraisi minun kouluretkeäni kuin Matin metsäistä, jokapäiväistä polkua. Mutta kun en aiokaan tehdä kertomusta itsestäni vaan Matista, niin pyydän lukijaa unhottamaan pikku Kustaan. Saan kuitenkin sivumennen sanoa, ett'ei hänen huntramänttinsä niin runsasvarainen ollut, sillä usein kyllä on se hänet pulaan jättänyt. Jos siis Matti Kustaanpojasta suurta miestä toivoi, niin pettyihän äijäparka aika lailla; vaan jos hän toivoi poikanallikan, jota hän kouluun toimitti, kiitollisuudella häntä vastaisuudessa muistavan, niin luultiin hänen toivonsa tulleen täytetyksi.
Niin, kertomus kulkee Matin metsäistä polkua, mutta jättää myös monta aukkopaikkaa, jotka lukija itse hyväntahtoisesti täyttäköön.
Olin ollut pari lukukautta koulussa ja tiesin jo mikä "tärmiili" on: "huntramänttiä" ei minulle kukaan hamaan tähän päivään asti ole selittänyt, eikä kertomukseenikaan sen selitys luullakseni kuulu. Saanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut "jäkermäntti"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän.
III.
Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt pelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun kuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin ahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja siis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli käsissä.
Sunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli ajettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa; taniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän kuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla vielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu päässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä lienee?
Siinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi ometassa, ja minä — niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan uteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi. Mutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan isälleni, että "preistaisivat" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun oli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin laulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos, kävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä taas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän vaan Matti jo ole asiaansa puhunut!