Ja pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että "kauppa se auttaa eikä kalavesi". Olisihan sonnimullikkakin vietävä H:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin voita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna parikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia metsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi myyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli vähän semmoinen ja tämmöinen, "plikasta" taas ei vielä ihmiseksi ollut, ja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa ja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka niin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa nähdä.
— Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella tavallansa.
— Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.
Ja matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.
Enkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja rasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko yönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka selvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni olivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja puuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme — —. Valvoin kilpaa äidin kanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja rikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli "univormuni" varsin valmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni mittaisiksi. "Harasoo", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti kiinnittävän viimeistä takkini nappia. — — Mistähän se Matti nyt on rahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän asia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta, jossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty. Mutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa veräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi "plikan" kanssa alas kuorman päältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme neljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. "Kailu" — se oli härkämullin nimi — oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean voitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun marssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan "plikka". Ja liikkeelle panevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama Valko. — Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin kolahduksista.
— Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä alasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva "kurjerikello", mutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät olisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin juoksu-marssiin suostunut.
Mitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään mentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa ensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme ja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:
— Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?
— Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.
Minunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä pelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet, arvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi "huntramäntistäni". — Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut, honkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.