Ilta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin ainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä kun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää — ja olimmehan vuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin — niin pian nukahdimme, enkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja nuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun minä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut hevosta valjastamassa.
— Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi, hän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.
— No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.
— Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.
— Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.
— Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin, muistutti emäntä.
— Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi taaskin Kreeta.
— Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.
— Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta innostuksella.
Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi. Kreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa nurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.