Eikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se oli, ja kiiltävän musta sittekin.
— Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä miettien.
Ruvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se kooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä metsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri niinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen typpyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.
— Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se "ihmeellinen unikirja", joka oli
Lukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.
Hevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa, ja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi Matti, oli ohut "lakieraus", joka pian mustasi silittelijän kädet mustaksi.
— Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.
— Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin, kysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.
— Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja kertoi, miten suuri "hunsvotti" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut maailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut hämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin me taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän kylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja tehnyt meillen tuommoisen kepposen.
Mutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan pilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin taas menemään. "Plikka" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun kanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen oli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin tällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen järjellisetkin osakkaat äänellisempiä.
— "Hoi, hoi", huuteli "plikka" tavan takaa.