Ja ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:
Oleppas verrattava klasiseen kaappiin,
Eipä se loukkeita sallikaan;
Oleppas verrattava paperiseen paattiin,
Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.
Ja kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin sitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta väliin rupesi laulamaan "omiansa", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut virsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti siitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri minään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:
Mistä toitte tyttörievun,
Kusta kurjan kuljetitte?
Tuolta toimme tyttörievun,
Tuolta kurjan kuljetimme
Ihanaisen nurmen takaa,
Kauko niityn kainalosta.
Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta.
Miksi toitte tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetitte?
Toimme tänne tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetimme,
Kouluhun kovan elämän,
Orjan työtä oppimahan
Itkun alhossa alati.
Ja milloin ja milloin ja milloin
Tuska se nimetön loppuu,
Tauti se kalvava taukoo?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Mun saatatte onnelan maille
Ja kultasen hongiston helmaan?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Viette taasen tyttörievun,
Täältä kurjan kuljetatte
Ihanaisen nurmen taakse,
Kauno niityn kainalohon,
Metsän neitsyen salihin,
Sinipiian kartanohon?
Ja milloin ja milloin ja milloin?
Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut, vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin olen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin. Joku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi tunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan malliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat, jotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on yksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee valmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli taaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla. Minua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut "lapsellisuudellensa" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri ihmisten aikana "lauluille ruvennut".
— Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka leikillisyys tuntui niin surumieliseltä.
— Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä kysyä.
— Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein puolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.
Ja niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin kaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa "osaavaisuuttansa" useinkin matkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli meidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.
— Hyvää päivää, sanoi hän.