Matti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui tuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!
Mutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat ruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti reuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea kuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko kaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät huiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen perässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi "sutiparta" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan painettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien viereen. — Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi: prasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon ääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula, harasoo, rakkar! — —
Kun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet kuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli Kreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin Matilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat. Matti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: "maltas nyt, kyllä tässä selitään"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin venäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin paljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii, pokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.
— Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.
— Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi Valko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin iltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin maalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin rikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat "plikkansa" ja "puukhollarinsa" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen majapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista uneksimaan.
IV
Aamulla menimme varhain torille, ja kauppa kävi noin tavallisesti. Lampaan kerit saatoimme, Matti ja minä "ryssän kasarmille", sillä sinne vei meidät ostaja perässänsä. Ja siellä vasta Matin arvo minun silmissäni eneni. "Piet kopeik, nada nietu", soi vielä kauan jälkeenpäin korvissani kaikuna hänen keskustelustaan. Mutta hauskin kaikista oli voikauppa. Nauloittain ensin myyskentelimme, ja hyvä oli hinta, kuten Matti minulle kuiskasi. Ja kylläpä olikin muijia ympärillämme.
Viisaasti oli Matti säälinyt osan voita pieniin pyttysiin ja rasioihin, ja ne ne paraite kaupaksi kävivät. Matilla oli täysi työ kaupan hieromisessa ja punnitsemisessa, minulla "kasöörin-virassa". Kreeta se parhaasta päästä silitteli ja ruokki Kailua, "plikka" hän taas ihmetellen silmäili vilkasta elämää ympärillänsä.
— Mistä isäntä kotosin on, kysyi eräs "matammi" sävyisästi, hän oli mielestään kai aivan höyli ja alhainen, koska hän "moukan" kera pakinoihin puuttui.
— Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen poika, ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te Hämäläiset, lausui Matti saarnaavan juhlallisella äänellä.