Siitäkös muijat ällöttelemään. Toiset vihdoin rupesivat nauramaan, yksinkertaisemmat päivittelemään, että missä kaukana se semmoinenkin maa lienee?
Vähitellen kerääntyi väkeä kuormamme ympärille yhä enemmän. Eräs lihava möhömahainen teurastaja katseli Kailua, miehet silmäilivät Valkoa, muijat Kreetaa, "plikkaa" ja minua. Onneksi eräs "porjari" osti voimme kaikki "trossikaupassa", ja kun tiinu oli tyhjennetty porjarin rattaille, oli meillä vähäsen hengenvedon aikaa.
— Onhan teillä maalattu hevonen, ivaili eräs joukosta. Ja todella rupesi hepomme karvan äpäräkiilto silmiin pistämään. Satula-vyön ja aisain kohdalta oli kiiltävä musteus harmaantunut liankarvaiseksi, ja kun Valko oli matkalla vähän hionnutkin, niin oli hiki häirinnyt maalauksen sopusointua.
Mutta ei ollut Matti millänsäkään; juhlallisesti vastasi hän vaan:
— Jahkama pesen sen seitsemän kertaa Niilin virrassa, niin kyllä tämä juhta on valkea kuin lumi.
Uusi kummastus kaupunkilaisissa. Aika rikkiviisas, tuumasi joku.
— Kas sitä uuspeiliä vaan, lisäsi toinen.
— Ei, maar se mies olekaan ensikertaa pappia kyydissä, jatkettiin joukossa.
Tällä välin oli lihava teurastaja kävellyt useampaan kertaan Kailun ympäri, mittaillut sitä silmällänsä, kourannut sen niskaa ja sanoi vihdoin:
— Viisitoista ruplaa, ottakaa pois.