— Ei, vastasi Matti levollisesti.
— Ei, huusimme toiset yhteen ääneen.
— Kaksikymmentä, lisäsi teurastaja.
— No, olkoon menneeksi, soronoo, myönsi Matti.
— Tulkaa saattamaan mulli meille, saatte rahat, toimitti teurastaja. Ja nyt piti Matin lähteä, hän jo irroitti marhamintaa ratasten perälaudasta, ja rupesi hinaamaan Kailua perässänsä.
Mutta nytpä välkähti Kreetan silmä, joka tavallisesti oli niin välinpitämätön ja unelias. Ja samassa ilmaantui siihen jotain märkää, hän kun surullisesti katseli tepparoivaa Kailua. Viimemainittukin käänsi päänsä emäntäänsä kohden, katsoi tylsällä silmällään häntä ja urisi alakuloisesti. Silloin ei Kreeta enää ollut alallaan, muutamalla askeleella oli hän kiini Kailun kaulaimessa ja sanoi pontevuudella, jota ihmettelin:
— Ei, Matti, Kailua myydäkään, minä en saa sitä luonnoltani.
— Älä nyt hassuttele, Kreeta, nuhteli Matti.
— Hassuttelen taikka viisastelen, vastasi toinen, mutta jos Kailu myydään, niin myydään minäkin.
— Kukahan sinusta äyriäkään edes antaisi, hymyili Matti.