— Onpa tuo Kailu oikein ihmeellinen eläin, tuumasin minä.
— Niinhän se on; ja tällä kertaa en tahtonut Kreetan mieltä loukata: kenties hän sentään on oikeassa.
— Tää matka on ollut moniloppinen, sanoi.
— Niin poikaseni, olemme nähneet ihmisiä monenmoisia. Minuahan äsken puhuttelivat rikkiviisaaksi ja Kreetaa hessahtaneeksi; mutta näyttääpä minusta kuin olisi noissa ihmisissä itsissä paljon hessahtaneen ja rikkiömän vikaa itsekussakin.
Sitä puhetta en silloin ymmärtänyt, jälestäpäin olen usein miettinyt, mitä Matti lienee tarkoittanut.
Ja niin me menimme korttieriimme.
Vähän vielä ostoksia tehtyämme, lähdimme kotia kohden. Hevosemme harmaantui harmaantumistaan, sillä koko matkan sataa lillutteli hienoa usvaista syyssadetta.
V.
Olen kertonut Hämeenlinnan matkastamme kylläkin laveesti, ensiksikin siitä syystä, että "rikkiviisaan" ja "hessahtaneen" — Matin ja Kreetan — kuvat juuri tällä matkalla piirtyivät varsinaisesti muistiini. Lukija kyllä — jos hän olletikin arvostelija on — saattaa muistuttaa, että tämä muistelmani koko lavea pohja ei sisällä syitä eli vaikuttimia kertomuksen kehkeytymiseen, ja on siis oikeastaan tarpeeton. Pyydän kuitenkin muistuttaa, että elämä, ikävä kyllä, on usein kokoon pantu satunnaisuuksista, ja enhän yritäkään kirjoittaa muuta kuin "muistelmia", sellaisinaan kuin ne muistissani vielä ovat säilyneinä.
Niinpä nytkin täytyy ikävällä mainitani, että erkanin joksikuksi ajaksi muistelmaini päähenkilöistä, enkä siis ole tilaisuudessa enemmältä seuraamaan tuota "rikkiviisauden" ja "hessahtaneen" mielen omituista, jokapäiväistä runollisuutta. Asia oli, näet se, että Matin hartaista kehoituksista isä taaskin toimitti minut pitäjän-kouluun. Mutta enpä ollutkaan meidän kulmalla enää ainoa oppilas, sillä Pohjalammin Esteri oli siellä myös. Olen nimittänyt häntä tavallisesti "plikaksi", hänen vanhempainsa puhetapaa seuraten. Eikä hän minulle ollutkaan muuta kuin "plikka", se on olento sellainen, jolla ei muuta merkitystä ollut kuin että hän oli "plikka", ja jonka nimi oli yhdentekevä, sillä "plikka" hän kumminkin oli. — Mutta koulussa rupesin huomaamaan, että tuolla "plikalla" oli "huntramänttiä", ja vieläpä enemmän kuin monella pojalla. Yleensä elelivät pojat ja tytöt alituisella sotakannalla, erittäin senkintähden, että me pojat saimme tavantakaa "patukkaa", jota vastaan tytöt eivät milloinkaan, ainakaan minun aikanani, sen kanssa tuttavuutta saaneet tehdä. Pidimme opettajaamme siinä kohden vähän puolueellisena, jos kohta myönsimmekin, ett'ei nuo "plikat" juuri sellaista uskalla tehdäkään, mistä patukkaa ansaitsisi. Mutta palatakseni Esteriin, niin oli hänessä muutos tapahtunut. Noki oli kasvoilta kadonnut, vanunut lianharmaa tukka oli suoriutunut kauniiksi keltaiseksi palmikoksi; ja Hämeenlinnasta ostettu sinikukkainen karttuuni oli saatu sieväksi hameeksi, niin että monesti kyllä aattelin itsekseni: ei tuo Esteri sentään hullumpi ole. Tuosta hämärästä yleiskäsitteestä "plikka" oli hän minun silmissäni jo käynyt yksilöksi, Esteriksi, ja rupesi käymään sellaiseksi yhä enemmän. Ja niin sitä käytiin koulua se lukukausi. Minä, joka olin vanha oppilas, sain jo kirjoittaa kivitaululle, Esteri taas istui muiden vast'alkavien kanssa "santapenkin" ääressä kirjoittamassa. Puikolla sai hienoon hietaan kyntää kirjaimia opettajan tekemän "merkkipuustavin" mukaan, ja vähällä vaivalla oli hieta taas yhtä sileä kuin ennenkin.