Mainita sopii, että parin viikon kuluttua, jolloin minäkin sain luvan kirjoittaa "paperin päälle", Esteri siirrettiin "santapenkkiläisten" joukosta "taululle-kirjoittajain" parveen.
Ja niin sitä edistyttiin edelleen. Lukukauden lopulla kirjoitti Esteri paperille niinkuin minäkin. Opetus-tapa oli kyllä sellainen vanhanaikuinen, josta ei nyky-ajan kasvatustieteilijät suinkaan maksaisi "mätää munaa", mutta aina sitä sentään vähän opittiin. Varsinainen opettajamme oli kunnianarvoinen pitäjän-apulainen, mutta harvoin se itse koulussa opetti. Hänen sijassaan oli "sähtörinä" heikko nuorukainen, joka oli käynyt tätä samaa koulua "viisitoista termiiliä" ennenkuin tähän arvoon oli kohonnut. Eikä se opettaja huonompia ollut sekään. Siunaan minä aina hänen muistoansa. Kalvama tauti kuuluu hänen sittemmin vieneen läpi viimeisen "äksaamelin" ikuisuuden korkia-opistoon. — Tosi kyllä, kurin laita oli vähän niin ja näin; opettaja olikin kuin oppilaista ensimmäinen, mutta kyllä me silti hänelle arvon annoimme. Ja aina siitä sydän vähän pappaloitsi kun aamusin kukin vuoromme menimme hänen pöytänsä luo, kumarsimme ja kuulustutimme läksymme; ja mieli oli paha peräti, jos läksy takasin annettiin. Ihmeellisenä tapauksena koulun historiassa mainitsi "sähtöri" sen tosi-asian, ett'ei Pohjalammin Esteri ollut koko "termiilin" kuluessa kertaakaan saanut läksyjänsä takasin. Tämä ilmoitus, sepä silmissäni yhä kaunisti Esteriä; eikä toisin ollut, ett'ei toiset tytöt ruvenneet häntä kovin kadehtimaan.
Kun maat ja mantereet olivat valkean vaippansa saaneet, kun jo hartaasti odottelimme "äksaamelia" ja sitä seuraavaa joulua, sanoin Esterille, kuullessamme kouluun soitettavan ja lapsijoukon meluten juoksevan sisälle kouluhuoneesen:
— Kohta tämä koulu loppuu taas.
— Niinhän se loppuu, hän vastasi.
— Täällä on ollut niin hauskaa, sanoin.
— On kyllä.
— Minun tulee niin ikäväni.
— Mitä?
— Kaikkia ja erittäin sinua.