— Taitaa minunkin tulla.
— Käytkös joulun pyhinä yhtään meillä?
— Saa nyt nähdä.
— Minä tykkään sinusta niin paljo, sanoin arkamielisesti.
— Hyi, mitäs semmoisia puhut, Kustaa, sanoi hän, lopsahutti minua märällä tumpillaan suun päälle ja juoksi aika hamppua sisään.
Vähän alakuloisena menin kouluhuoneesen, istuin paikalleni ja katsoa tuijottelin kirjoihin.
— Mistäs Mäkelän Kustaa nyt niin jupiintunut on, kysyi sähtöri.
Minä en vastannut mitään, olin vaan vaiti ja katselin alaspäin. Mutta Esteri se sinä päivänä kiitosta sai runsaasti; ja minua se jotenkin harmitti. Ja vielä enemmän tunsin itseni hyljätyksi, kun päivällisaika tuli. Toiset söivät, näet, päivällisensä koulussa ja me, joilla oli lyhyt matka korttieriimme, tulimme tavallisesti koululle heti kun päivällisemme olimme syödä hitkaisseet. Kun minä tulin sisään, istui Pohjalammin Esteri tyttöin piirissä valkean edessä ja kertoi satua "köyhästä Matista ja pohatta Matista", ja hartaasti kuunteli häntä toiset.
En ollut kuulevinaankaan koko juttua; luin vaan ahkerasti muka läksyäni. Tokasin kuitenkin viimein:
— Mitäs se Pohjalammin "plikka" siellä valehtelee?