Ja niin me istuimme rekeen. Talon isäntä hymyili, Matti hymyili, provasti seisoi koulurakennuksen rappusilla ja hymyili, kylän lapset seisoivat ympärillämme ja hymyilivät, sanalla sanoen, koko maailma hymyili, taisipa Kailukin hymyillä, poikkeuksena olin kuitenkin minä, sillä minä en hymyillyt, vaan häpesin, sillä paikkakunnalla ei oltu totuttu härillä ajamaan.
Kylän raittilla sai Taavan Kalle, iso jumalaton poikamölli, meidät kiini, astui reen-kannaksille ja sanoi: Onhan teillä pramea juhta!
Olishan sen vielä kärsinyt; mutta Kalle rupesi suullansa erinomaista ääntä pitämään; hän hyrräsi niinkuin paarma.
— Älä pelota Kailua, varoitti Matti.
Mutta ei se Kalle siitä huolinut, hän hyrräsi vaan. Ja pian nosti Kailu häntänsä pilviä kohti, tömisti päätänsä ja rupesi ravaamaan ja vihdoin täyttä nelistä laukkaamaan. Matti kyllä sysäsi Kallen pois jalaksilta; mutta Kailu ei herennyt laukkaamasta. Päinvastoin yltyi se yhä kiivaampaan menoon, viimein loikki se pitkin tietä niin vihaisella vauhdilla että lumi pöllysi ympärillämme. Ja niin sitä mentiin yli lahden, läpi Jokelan kylän ja kappale matkaa ohitsekin.
Mutta viimein kai Kailu huomasi, ett'ei talvella paarmoja olekaan, hiljensi vauhtinsa ja kulki levollisesti kuin tottunut härkä ainakin.
— Kai sen niinkauvan pidätte hevosenanne, kuin se elää.
— Kyllä kai; Kreeta ennen luopuisi vaikka toisesta silmästänsä kuin
Kailusta.
— Kuinka se niin rakas sille on?
— Hän on sen maitovasikasta juottanut, mullikkana syöttänyt ja hoidellut sitä kuin arapiijaalainen hevostansa.