Oli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni lopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet rippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä, vanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden. Muistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän elämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan ihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin tunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta. Hyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä maailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton laulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa. Muistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon povessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia muistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei aineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta heijastumasta nuorukaisen povessa. Ääretön meri iki-elämän kylläisyyttä aaltoili Tapiolan jylheässä tuvassa, ja sen meren raikkaista laineista imi silloin sielu jotain salaperäistä, jotain jolle en nytkään nimeä tiedä.
Kun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani. Katsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan lehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin mättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen rämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia kohden.
Aholla tuli Matti minua vastaan "paitansa hioilla" niinkuin pyhäiltasin suvella tapa onkin, ja sanoi kaivanneensakin minua.
— Kreeta on ollut vähän kivunluokassa, sanoi hän, Esteri oli mennyt taloon asioille, ja hän se nyt läksi itse karjaa laitumelta kotiin hakemaan.
Kellon otti Matti minulta ja vahvisti arveluni, että se Kailun kello oli.
— Käy kanssani, sanoi hän, lehmiä hakemaan, niin saan jutella sinulle yhtä ja toista, mitä mielessäni on.
Ja niin me kulkea kuhkailimme pitkin avaraa laidunta, jonka äärelle oli matkaa kolmeenkin penikulmaan. — Se oli Suomen aarniometsää se; vuoroin korkeaa männistöä, vuoroin tuuheaa kuusistoa, ja avaroita kulonpolttamia ahoja, rahkoja ja hallaisia korpia. — Siellä täällä oli elähtänyt honka puhurin puuskasta ottanut kaatuakseen ja kaataessaan nostanut juurillaan maata möhkäleen, joka siinä ilmassa töröttäen kaukaa näytti julmalta, pörhökkäältä kuin metsän peto. Salaperäinen on honkain humina takamaan metsässä; salaperäiseltä tuntuu hämärä varjosto hongiston viheriäisessä salissa, hyvältä lemahtaa havumetsän raikas tuoksu. Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin kummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä astuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän jättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti meitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla, katselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut. Itse kallion halkeamat ja kivilouhutkin, kun ne äkkiä silmiin tulevat, ovat kuin nauravan jättiläisen kasvot, joissa on jotain kamottavan outoa, mutta myös jotain tuttua. On kuin kirjava palokärki, joka hongan kupeesen läpeä nokkii, sanoisi meille jotain; kevyesti liehotteleva haukka, joka puiden välissä kiitää, näyttää keveillä liikkeillään ivaaman meitä, turpeesen kiinnitetyitä, kömpelöitä maanorjia. Olen sittemmin ajatellut, että nuot luonnon kasvoilla tavattavat tutut piirteet viittaavat sitä elämän-yhteyttä, joka meillä on luonnon kanssa. Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä erilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi "minäksi" ja nousta luonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan jylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille ihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!
Kotvan kuluttua kysyi Matti: Eikö teillä koskaan ole ihmetelty mistä minä rahaa voin-ostoon saan?
— Onhan sitä väliin sanottu, mutta aattelimme taas, että eihän se meidän asia ole.
— Oletko siellä koulussa oppinut pitämään suusi soukalla, kun niin tarvitaan?