— Hei johan ma sen kotonakin opin!
— En tiedä, mikä minun oikein on, puhui hän, mutta tahtoisin, että joku tietäisi asian laidan. Kun minua ei enää ole, niin saattaa sinun olla hyvä tietää minkälainen minä oikein olen ollut. Sinä olet melkein kuin poikani — isäs ja minä olimme nuoruudessamme kaksi vuotta samassa palveluspaikassa — minä en juuri piittaa, mitä vähäjauhoiset ihmiset minusta arvelevat, mutta jos minua maailmassa meinaisivat suuremmaksi lurjukseksi kuin oikeus ja kohtuus on, niin olisi hyvä jos joku edes tietäisi, millainen Matti oikeastaan on ollut — ja saattaisihan siitä olla sinun jotain opittavaakin.
En ollut Mattia nähnyt milloinkaan noin heltyneenä, useimmiten oli hän esiytynyt tuollaisena rikkiviisaana, joka viisasteli ja nauroi — noin vaan vasemmalla suupielellään — milt'ei kaikille ihmisille.
— Mutta missähän ne lehmät ovat, muistutin minä.
— Kylläkai ne nyt löytyvät niinkuin ennenkin, lohdutteli Matti.
Istuimme siitä sitten eräälle kallion kielekkeelle liki suuren suurta kuusta. Aurinko piiloutui hongiston taakse, tuulen henki tyyntyi, jättiläisiksi kasvoivat aholla honkain varjot ja Matti puhui, niinkuin hän sanoi:
Tarinan itsestänsä.
Niinkuin kai tiedät, olen minä Korpikylän Uotilan poikia. Neljä oli meitä veljestä, joista vanhimman jälkeinen olin minä. Veljeni olivat Aaro, Yrjö ja Taneli. Kova oli meillä isä; hirvennahkainen vyö oli se välikappale, jolla poikia kasvatettiin; erittäin sain minä usein tunnustella sen lämpimiä lätkäyksiä. En tiedä, mikä peijakas minussa oli, mutta usein minua jo silloin tämän maailman meno nauratti. Missä toiset eivät mitään naurettavaa huomanneet, siinä minun oli usein "suuni irvissä", kuten sanottiin. Hurskas Hakomäen Ullakin tuo vanhapiika, joka niin totisena päätänsä nyökyttäen huokaili, oli minusta oikein naurettava. Hänen kirkkopuvun virkaa tekevä kohiseva tykkimyssynsä, avosuiset kenkänsä ja vanhan-aikuinen poimuhameensa saivat väkisinkin minut nauramaan. Huomaan kyllä että nauruni oli enimmiten kovin ilkeää. Ja sentähden kai minua tavallisesti kotonani mainittiinkin irvihampaaksi ja veuru-Matiksi. Mutta jääköön ne sikseen. Minä jouduin yksinäiselle puolelle, toiset olivat kaikki toisella puolella; he olivat hyviä, minä vain paha. Yksi asia, mistä minua kiitettiin, oli lukemisen kallis konsti. Mutta sen konstin taitavuus olikin onnettomuuteni, sillä ensiksikin kadehtivat minua huonolukuiset veljeni ja siksi toiseksi en minä olisi muuta tehnytkään kuin lukenut. Tuntui niin kummalliselta oloni; minun oli kuin jano, vaikk'ei se ruumiillista janoa ollut. Seitsemään kertaan luin virsi- ja evankeljumi-kirjan viitenäkin vuonna pyhäinpäivästä kynttilään; ja Pyhän Raamatun luin ennen rippikoulun käyntiä, en tiedä kuinka moneen kertaan. Kirkkoveisuja ostin tukuttain kaupungista, aarnakan luin tarkasti moneen kertaan, sainpa unilukkarilta Kristityn vaelluksenkin, jonka ahmimalla luin. Mutta ei se luku onnelliseksi tehnyt, aina oli vaan semmoista hiukasemista, janoa taikka mitä lienee ollutkaan. Lukuni takia hutiloin töissänikin. Monesti sai kyntöhevonen seisoa pitkät tuokiot sill'aikaa kuin minä pensaan juurella luin Kristityn vaellusta tai Eustakiuksen kirjaa. Monta kertaa oli lukemiseni juuri syynä hirvennahkaisen läikymiseen. Ripille päästessäni sain provastilta Uuden Testamentin. Sitä mä sitten erittäin ahkerasti rupesin lukemaan. Sen kirjan sanoihin verrattuna olivat ihmiset niin huonoja ja pahoja, sillä he eivät ollenkaan uskoneet, toivoneet tai eläneet, niinkuin se kirja vaatii. Isäni, joka niin totisena istui sunnuntaisin pöydän vieressä ja lukea rohveteerasi, oli arkipäivinä niinkuin ei hän milloinkaan olisi sitä kirjaa nähnyt. Ja nuot muut ihmiset sitten! He lukivat, veisasivat, siunasivat ja kävivät kirkossa, elivät ja kuolivat, mutta tekivät sitä niinkuin unen päihin. He olivat mielestäni, kuinka ma sanoisin, niin hätäräsilmäisiä, että täytyi heitä surkutella, mutta he olivat myös niin olevinansa, että täytyi heitä nauraa. Eihän minun panetella tarvitse, mainitsen kumminkin esimerkiksi Pietilän isännän, naapurimme. Tuolla hän istui jouluaamuna kirkossa penkissänsä niin totisena kuin Lotilan puntari ja veisasi niin hartaana, että vesi silmistä valui; mutta iltapäivällä hän ryyppäsi renkiensä kanssa, veti väki-kapulaa, ja rupesi vihdoin heidän kanssaan tappelemaan. Saatuansa kelpolailla selkäänsä, pyysi hän itkein anteeksi kaikilta, tuotti aitasta miehille haarikkaallisen viinaa, hieroi viinalla ensin loukkaantunutta silmikulmaansa ja maisteli loput taistelu-kumppaniensa kanssa. Tultuansa uudestaan mehteriin, rupesi hän taaskin samaan leikkiin siksi kuin lanttui joulupahnoille.
Siitä sinun kirjastasi luin entisestä viisaasta, joka keskellä päivää käveli pitkin kaupunkia lyhty kädessä etsien ihmisiä. Niin minäkin etsin ihmisiä, ja kun luulin löytäneeni jonkun, ja rupesin sitä katselemaan tarkemmin, niin katso, hänelläkin oli narrin naama. Ja niin minussa kasvoi aina se ajatus, että narria me sentään taidamme ollakin, toinen enemmän toinen vähemmän, joka mies. Ja sentähden, vaikka puhunkin leikkiä, ja veuruelen, mitä mieleeni melkahtaa, tuntuu täällä sydänalan kohdalla aina oudonlaista viilomista; jos voisi ihminen yht'aikaa itkeä ja nauraa niin silloin ehkä tuntuisi huokeammalta.
Sinä olet vasta poika, etkä ymmärrä, mikä vanhan miehen sisustassa viiloo, mutta pane mieleesi, poika, pane, kerran on sinulla jotain hyötyä Matin rikkuneesta viisaudesta.