Mutta palaan tarinaani. — Isä ja äiti kuolivat sinä suurena kuolovuonna; kävin silloin kahdeksattatoista. Kyllä mä nyt huomaan, että isä tarkoitti hyvää hirvennahkaisella kasvatuksellaan, niinkuin äitinikin hellyydellään, vaikk'ei se kummankaan kasvatus oikein tainnut hyvää hedelmää tehdä.
Kototalomme myytiin vasaramarkkinoilla, ja kuin suden pennut, jotka pesästään lähtevät, jouduimme mekin maailman hartioille. Se mies, joka saaliin saapi ja rauhassa sen syöpi, — niinhän se on susien sekä ihmisten kesken. Aaro on lampuotina toisessa pitäjässä, Yrjö on torpparina Virvamäen kartanon alueella ja Taneli on renkinä vielä. Renginvirka se minunkin edessäni oli, mikäs muu? Himmolassa, Niemen kylässä, kylläs tiedät, palvelin alun viidettä vuotta. Isäntä oli oivallinen mies, niinkuin sanotaan, teki työtä tuimasti ja vaati paljon väeltänsä.
— Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.
— Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi: kuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.
Himmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka tavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän paraita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja tyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä. Meidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin sopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen tyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma päiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin sanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja ihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka lieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain taivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin aina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin sinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä halusin, — ymmärrätkös — halusin juoda "elämän vettä", olisin tahtonut syödä "salattua mannaa". — Ja niin virkistävää oli tavata Katriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän heinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä laulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina päässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli niin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia olisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika, ollut ja mennyt!
Matti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja punertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen pilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui kalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin kauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.
Siinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus muinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.
Mutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät tuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti lausuu hän:
— Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.
Minä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä ja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua nimeä.