— Älä kammoksu, sanoi hän surullisesti hymyillen, ei se sentään itse iso isäntä taitanut olla, vaan joku hänen häntyreistänsä! Asia oli se, että Himmolan haltioilla oli poika, Kustaa oli hänen nimensä niinkuin sinunkin; hän oli tuommoinen "plikkojen poika", joka kulki tansseissa ja häitä katselemassa, ryyppäsi viinaa, pelasi korttia ja vaihetti hevosta. Isä, tuo ankara työmies ja talon pitäjä, ei siitä oikein hyvillään ollut; vaan lohdutti itseään sillä, että meneehän tuo ohi, kuin mieli malttuu, ja — emmehän mekään olleet nuorina parempia. Ja niin sai poika herrastella; oli se sorja poika, kun se pitkävartisissa saappaissa ja vapriikinverassa, hopeapislaipiippu suussa teiskaroitsi. Luulen monen tytön ja monen äidin häntä toivolla katselleen. Ei hän vielä silloin ijäkäs ollut, saattoi olla parinkymmenen taikka vähän päälle. Rupesin huomaamaan, että hänen silmänsä paloivat niin pirullisesti Katriinan läheisyydessä. Ja silloin minun oli niin hapanta tuolla sydänalan paikoilla.
Yhtenä ehtoona syksypuolella, kun ei vielä niin suuria puhdetöitä tehty, lähdin menemään kraatarin Leenalle. Polulla tuli Kustaa minua vastaan, niinkuin näytti, vähän liikutettuna, ja nauroi niin ilkeää naurua. Hän kysyi: "mihinkäs Mattia nyt viedään", vaikka hän sen kyllä tiesi, sillä ei se juuri salaisuus ollut, että meistä piti pari tuleman. Sentähden vastasinkin ynseästi: "menen sinne mihin tie vie". Hän sanoi: "vai niin, menetkös minun henttuni tykö, sano sitten terveisiä paljon." Mieleni oli pahaa aavistusta täynnä; menin sentään määrän päähän.
Astuin pirttiin; siellä Leena kehräsi ja Katriina istui kangaspuissa. Sanottuani hyvää ehtoota, istuin käskemättä pesän eteen valkean ääreen. Punehduksissa se Katriina oli ja kutoi kangastaan, että syöstävä vinkui. Totisena, suu mokollaan istui Leena kehräten, eikä kumpikaan puhunut Jumalan luotua sanaa. Minä avasin ensin suuni mainiten, että olihan se meidän Kustaakin täällä.
Leena torahutti sanoa siihen, että eikös ihmiset käydä saa, isäntä miehet sittenkin, sillä on heillä oma aikansa, jota ei tarvitse toiselta varastaa. Kyllä minä nyt huomasin jo, mistä tuuli kävi, ja kysyin, eikö tässä enää renkiä miehenä pidetäkään.
Ja silloin sain minä, Matti parka, kuulla sekä lain että evankeliumin. Minulle selitettiin, ett'ei kraatarin Katriinaa renkiroiston häntään panna kulkemaan, sillä onhan niitä parempiakin. Silkin, jonka Pertunmarkkinoilta olin Katriinalle ostanut, antoi Leena käteeni ja käski minun viemään rääsyni sinne missä ne paremmin kelpaavat. Minä otin silkin käteeni ja nakkasin sen, tyhmästi kyllä, pesässä palavaan tuleen. Leena julkesi vielä ottaa sängynpäästä kirjavan hamekankaan ja suuren kukitetun tahtisilkin, näyttää niitä minulle ja sanoa: "kas tuommoisia miehen tavarat ovat!" Ja mitäs minä muuta tein kuin lähdin. Kysyin sentään vielä Katriinalta: näinkö se meidän asiamme nyt päättyy? Ja kun hän vastasi, että kai se niin paras on, niin lähdin minä pois ja mutisin puoliääneen: "kun ei vaan olisi portonpalkkaa tuo prameus!"
Taisin sanoa ikävät sanat oven vielä auki ollessa ja tarpeeksi kovaa, sillä Leena ne kuuli; hän tuli perässäni ja huusi: vieläkös haukut siellä sinä renkiretkale, etkös korjaa luitasi, taikka ma kyllä toimitan, ettäs vielä pyykkiin pääset.
Minä huusin ovea kohden, josta valkea lähetti hauskaa valoansa syysillan pimeyteen: "Kunpa et vaan Katriina parka katuisi tätä kerran". Hänen puolestansa huusi Leena vastaukseksi: "joka uhkaukseen kuolee, se sontaläjään haudataan". Ja niin minä lähdin. Tuntui tuolla sydän-alan paikoilla niinkuin tervaan kastetun sammakon matelemista.
Ylös puiden latvoihin katseli Matti. Olihan tuo valoinen, lämmin päivä laskenut häneltä, samoin kuin juhannuksen aurinko tänään jo oli metsän taakse piiloutunut.
— No, Matti, mitäs Himmolan Kustaasta ja Katriinasta sitten tuli, kysyin hetkisen kuluttua.
— Niin kävi kuin ennustinkin; Kustaa vietteli Katriinan ja oli jo jättää hänet. Mutta Himmolan isäntä kuoli ja kahdessa vuodessa oli pojalta talo mennyt.