— Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä kasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.
— Hm.
— Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina himosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa jotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina kaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta musiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta semmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean kirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän pyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein sain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat ja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin somassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein istuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista ihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan Himmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen ja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja uljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän sentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava hiu'astus.
— Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.
— On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin se eläin, joka värinsä muuttaa, — mikä se taas olikaan, Kustaa?
— Kameleontti, vastasin.
— Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin luontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta; toinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.
— Kuinka?
— Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä; sen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran vuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.
— Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.