Vähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä meille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan vaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä minä toimeen tulen.
— Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.
— Ei juuri.
— Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.
— En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme seisoa töllöttämään ulkopuolelle.
— Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.
— Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.
Ja niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme lähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli kehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita; ja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi miestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui suurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy kädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän rinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn tukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.
Eivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö huutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää, taikk' on pala plyijyä nahoissanne.
Miehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin, mistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai sentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti nopeasti tukevamman selän taakse.