— Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi hiljasella äänellä.
— Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.
— Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet tuossa paikassa raatona.
Miehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.
— Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi Yrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä siekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja täytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen takana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui häneen ja veti väkisin eteensä.
— Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies, pysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja sido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!
Mies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä totella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.
Pikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli tehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi käymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen, vaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta Yrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa linjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies likemmäksi.
Ja miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.
— Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin kymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se oli, — oli jo melkein kiven juurella.