— Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.
— Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä käskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven kupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen sen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna, sidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy nyt sinäkin lähemmäksi!
Mies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.
— Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.
— Et sinä minulle mitään voi, — sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt kuollut vuorostansa.
— Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.
Me juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä kävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan vaikeroivaa Himmeliiniä.
— Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä ojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin alla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa seisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta kiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli telki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään väliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin toimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos nostatte ketunkin pirttiin.
Itse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.
Ja me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.