— Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?
Ja me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot aterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille! Sitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä jäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.
Kun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis jokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos sanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.
Ja niin hän lähti.
Pois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.
— Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.
— Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.
IX.
— Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn perästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto. Paikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään. Niinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli ruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä pirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja nyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä. Himmeliini, näet sen, piti talkoota.
Mutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?