Istuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli sytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa! Katsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat sädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme, sädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta, taivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.
— Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin täytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!
Samassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun piti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin huono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.
Näkeehän se juopunutkin taivaan merkit!
Mutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla näkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan rannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän takana.
Kun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui pöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti talkoomiesten ahavoittuneet kasvot.
Ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan kuiskeena kuului miesten huulilta.
— Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.
— Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.
Totisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä himmeämmäksi ja yks' kaks' — se nukahti kokonaan viimein — lieneekö ollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo pirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi tähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki pirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa kajastusta Pohjolan leimuava yö.